.png)
Tiedättekö ne ihmiset, jotka tulevat mielellään mukaan huvipuistoon, mutta tyytyvät katsomaan vierestä, kun toiset pitävät koko rahan edestä hauskaa? Tai ne, jotka lähtevät kauan odotetulle ulkomaanmatkalle, mutta vievät varmuuden vuoksi mukanaan kotoa omat kahvit, sillit ja uudet perunat? Entä ne, jotka säilövät parempia vaatteitaan vuosikausia kaapissa, ja lopulta huomaavat niiden käyneen pieniksi tai menneen pois muodista ajat sitten? Tai he, joiden mielestä kaikki vierasta kieltä puhuvat ja ihonväriltään erilaiset ovat automaattisesti terroristeja tai vähintäänkin epäilyttäviä ja epäluotettavia? Näille tyypeille naureskellaan yleisesti, mutta kukaan ei tunnusta itse kuuluvansa tähän joukkoon.
Siinä ei ole mitään väärää, ettei halua huvipuistossa riekkua pää alaspäin kaikissa laitteissa - en minäkään haluaisi enää näillä kilometreillä. Tai siinä, että pitää suomalaisesta kahvista ja uusista perunoista. Tai että juhla- ja arkivaatteet ovat erikseen. Mutta jos ei toisinaan kilju ääntään käheäksi vuoristoradassa, halua koskaan kokeilla uusia makuelämyksiä, tutustua uusiin paikkoihin ja ole utelias uusien ihmisten ja kokemusten suhteen, jää valitettavan paljosta paitsi. Elämä on silloin kapeaa, tasaista ja ennalta-arvattavaa. Syntyy illuusio elämänhallinnasta ja turvallisuuden kupla. Illuusio siksi, että elämää ei voi hallita eikä kontrolloida. Siihen kuuluvat yllätykset, menetykset, riskinotto - jatkuva kehittyminen ja kasvu.
Sellainen elämänasenne, joka suhtautuu kaikkeen uuteen varauksellisesti ja lähtökohtaisesti negatiivisesti on elämänpelkoa. Elämänpelko on sukua kuolemanpelolle. Molemmat estävät nauttimasta elämästä kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Pelko on hiljainen kuristaja. Se näivettää hitaasti, kutistaa ja kaventaa elämästä lopulta ilon, leikin ja luovuuden. Spontaanit ja joustavat ihmiset ovat tutkitusti onnellisempia. Terveet lapset nauttivat jokaisesta hetkestä ja päivästä täysin rinnoin, hetkessä eläen ja huolettomina huomisesta. Jos ihminen kadottaa kyvyn lumoutua, hurmioitua ja heittäytyä, katoaa pikkuhiljaa myös kyky luottaa tulevaisuuteen, taito unelmoida, ja rohkeus tarttua uusiin haasteisiin. Elämästä tulee mautonta, hajutonta ja väritöntä tylsää päivästä päivään samanlaisena toistuvaa harmaata pötköä, jossa arki täyttyy rutiineista ja erilaisten askareiden suorittamisesta.
Ajattelen, että ihminen pysyy joustavana mieleltään ja keholtaan, kun hän uskaltaa ja kehtaa heittäytyä ja hullutella. Ottaa riskejä ja tehdä välillä jotain typerää tai epäsovinnaista. Lasten mielestä mikään ei ole hauskempaa, kuin aikuiset, joiden kanssa voi vähän pelleillä ja hassutella. Kokeile vaikka, toimii takuuvarmasti ja olet sen jälkeen supersuosittu. Myös aikuisten mielestä voi olla joskus hauskempaa viettää aikaa lasten kanssa, kuin toisten aikuisten. Itse viihdyn usein eri-ikäisten lasten seurassa ja nautin kovasti heidän energiastaan ja välittömyydestään. Seura tekee kaltaisekseen, ilo ja nauru tarttuu. Pelko ja häpeä - "mitä ihmisetkin ajattelevat" - ovat kaksi elämänpelon suurinta rakennusainetta ja estettä uusien asioiden kokemiselle ja tavoittelemiselle.
Spontaanin heittäytymisen ja hulluttelun ei tarvitse olla mitään uhkarohkeaa tai potentiaalisesti vaarallista toimintaa. Ei kannata hypätä benji-hyppyä, jos kärsii sydänoireista, välilevyt ovat pullistuneet tai pelkää kuollakseen korkeita paikkoja. Jo se riittää, että tekee asioita eri tavalla kuin ennen. Aloittaa pienesti. Menee siihen uuteen korealaiseen ravintolaan ja tilaa jotain, minkä nimeä ei edes osaa lausua. Aloittaa balettiharrastuksen tai liittyy kuoroon. Juttelee tuntemattomille. Kutsuu uusia ihmisiä kylään. Lähtee yksin matkalle. Haaveilee. Avautuu tuntemattomille. Avautuu läheisille... Tekee ylipäätään itselleen outoja ja uusia asioita, laittaa itsensä tietoisesti likoon ja hakeutuu epämukavuusalueelle. Mitä sitten, jos lopputulos on jotain muuta kuin ensin ajatteli? Ainakin luvassa on paljon erilaisia kokemuksia, parhaassa tapauksessa myös uusia ystäviä. Suurempi riski mielestäni on se, jos jämähtää paikoilleen tai tyytyy elämässä sivustakatsojaksi. Se joka pyytää vähän, saa vähän.
Tyytyminen ei tarkoita, etteikö voisi olla samaan aikaan kiitollinen siitä mitä on ja missä on. On kuitenkin tärkeää tuntea itsensä niin hyvin, jotta tietää milloin tyytyy liian kapeaan versioon elämästä. Liian vähään tyytyminen voi oireilla fyysisinä kipuina ja kolotuksina, kaipuuna, kateutena tai epämääräisenä alavireisyytenä. Tunteilla on tärkeä viesti ja niiden takaa löytyy vastaus siihen, mitä elämästä ehkä puuttuu. Joskus tilanne on päässyt niin pahaksi, ettei ihminen enää haaveile mistään eikä odota tulevaisuuttaan innolla. Tässä vaiheessa elämä yleensä järjestää pyytämättä yllätyksiä ja ravistelee perustukset raiteiltaan. On syytä antautua uuden ja tuntemattoman edessä, nauttia matkasta ja maisemista.
Haluan elää niin, että en ainakaan joutuisi katumaan elämätöntä elämää. Mieluummin mitä tahansa, kuin mitäänsanomatonta ja alati samanlaisena toistuvaa elämää, vuodesta toiseen. Elämässä kuuluu tehdä virheitä, pettyä, mokata, kompastua ja kaatuakin. Sen jälkeen pyyhitään pölyt polvista ja käännetään kuono kohti uusia seikkailuja.
At the end of the day,
your feet should be dirty, your hair messy,
and your eyes sparkling
- Shanti
Jos tunnet, että elämääsi haittaa kohtuuttomasti jokin toimintamalli tai toistuva pelkotila, kannattaa tutkia asiaa syvemmin. Joskus meitä rajoittavat asiat voivat olla vaikkapa ylisukupolvisia traumoja, jotka peritytyvät meille kaukaa ja estävät elämästä täydesti ja aidosti onnellista ja vapaata elämää. Systeeminen perhekonstellaatio on voimakas terapiamuoto, jossa oman elämän solmukohtiin voi saada aivan uutta näkökulmaa. Perhekonstellaatio on ryhmätyöskentelyä. Yhden harjoituskerran sanotaan vastaavaan jopa 500 tuntia psykoanalyysiä. Lisätietoja www.konstellaatio.fi